第540話 『ソフィアのモノローグ：白夜の夢と、最高の家族』Sofian monologi: Valkoisten öiden unelma ja rakkain perhe
Huomenta. おはよう、日本の朝。
窓から差し込む光は、私の故郷、フィンランドの白夜の輝きとは少し違います。もっと優しくて、すべてを包み込むような温かな光です。
私は、丁寧に畳まれた紺色の袴の上にそっと手を置きます。
この布地を身に纏うたび、私は自分が「光田高校弓道部」の一員であることを強く実感するのです。
ずっと日本のアニメを見て育ち、この国に憧れていました。エリックおじいさまが日本に住んでいることも、私の興味を一層かき立てました。
幼い頃からおじいさまっ子だった私に、彼は半分冗談のように「ソフィア、日本に来ても大丈夫だよ」と笑ってくれていました。
そしてあの日、エリックおじいさまが送ってくれた一本の映像。近所の高校生だという、その画面の中で杏子が弓を引く姿を見た瞬間……私の心の中の時計が、激しく動き出しました。
"Se oli kaunista."（それは、神聖なほどに美しく）
私の魂を深く震わせました。「彼女に会いたい。彼女の隣で、一緒に弓を引きたい」。その一途な想いだけで、私は海を越えてこの国へやってきたのです。
アニメで日本語を勉強してきた甲斐はありましたが、文化の違いに戸惑うこともありました。でも、私には弓道がありました。弓道が、素晴らしい仲間を連れてきてくれたのです。
私のオタクな話をいつも真剣に聞いてくれる、最高の戦友の紬。彼女とはまるで双子のように気持ちが通じ合いました。そして、あかねや栞代の前向きな明るさにも、幾度となく救われてきました。
いよいよ始まるブロック大会。私は、予選の射位をまゆさんに託しました。
それは決して、消極的な理由などではありません。私がまゆさんの「不屈の精神（Sisu）」を、誰よりも尊敬しているからです。
もしも私たちが予選落ちすれば、私の出番はなくなります。でも、そんなことは絶対に起こりません。万が一そんなことが起きれば、まゆさんが一番深く悲しんでしまうからです。
栞代、あかね、杏子、そして紬が、まゆさんや私にそんな思いをさせるはずがありません。彼女たちを信じて任せておけば、何の問題もないのです。
まゆさんが椅子に座り、全霊を込めて弓を引く。その美しい背中を後ろで見守ることは、私にとって何よりの誇りです。
まゆさん、どうか存分に戦ってください。あなたの高校生活最後の晴れ姿を、私はしっかりと目に焼き付けます。そして決勝トーナメントからは、私があなたの想いを引き継ぎます。
私がフィンランドで夢中になったアニメ『銀河 -流れ星 銀-』の中で、犬の戦士たちは強い絆で結ばれた「群れ」「家族」として戦いました。今の私たちも、同じです。
杏子という「太陽」を中心に、私たちは一つの家族になりました。
ヨハンお父さん、ヨーナお母さん、ラウリ、アンナ、そしてピルッカ。
私は日本で、もう一つの家族「光田弓道部」のみんなと、最高に楽しくやっています。ここが、私の新しい故郷なのです。杏子一家です。
私の日本での弓道生活最後の姿は、今日、エリックおじいさまが全部撮影してくれるそうです。今はきっと、客席で機材のチェックをしていることでしょう。
かつて私が日本行きを決めた、おじいさまの映像。今度は私が主役のその映像を見て、故郷のラウリとアンナはどう思うでしょうか。
……すごく、楽しみです。
さあ、最高の「家族」と共に、出陣の時です。
Huomenta. Japanin aamu.
Ikkunasta sisään tulviva valo on hieman erilainen kuin kotimaani Suomen yöttömän yön hohde. Se on lempeämpää, lämpimämpää – kuin valo, joka kietoo kaiken hiljaa syliinsä.
Lasken käteni varovasti siististi taitellun tummansinisen hakamani päälle.
Joka kerta kun puen tämän vaatteen ylleni, tunnen vahvasti olevani yksi Mitsudan lukion kyūdō-seuran jäsenistä.
Olen kasvanut katsellen japanilaista animea ja haaveillut tästä maasta. Se, että isoisäni Erik asui Japanissa, vain vahvisti kiinnostustani entisestään.
Koska olin lapsesta asti isoisän tyttö, hän tapasi nauraen sanoa puoliksi leikillään:
“Sofia, kyllä sinä voit tulla Japaniin.”
Ja sitten tuli se päivä. Isoisä Erik lähetti minulle erään videon.
Videolla näkyi eräs lähistöllä asuva lukiolainen – ja kun näin ensimmäisen kerran, kuinka Kyōko veti jousen…
silloin sydämeni kello alkoi lyödä kiivaasti.
Se oli kaunista.
Niin pyhän kaunista, että se sai koko sieluni värisemään.
“Haluan tavata hänet.
Haluan vetää jousen hänen vierellään.”
Pelkkä tuo suora ja vilpitön toive riitti. Sen voimalla ylitin meren ja tulin tähän maahan.
Animea katsomalla opiskeltu japani oli onneksi auttanut paljon, mutta silti kulttuurierot hämmensivät minua toisinaan.
Mutta minulla oli kyūdō. Ja kyūdō toi elämääni upeita ystäviä.
Tsumugi, paras taistelutoverini, kuuntelee aina vakavasti kaikkia nörttimäisiä animejuttujani. Hänen kanssaan tuntuu joskus kuin olisimme kaksoset.
Ja Akane sekä Shioriyo – heidän kirkas ja eteenpäin katsova luonteensa on pelastanut minut monesti.
Blokkiturnaus alkaa viimein.
Olen uskonut karsinnan ampumapaikan Mayulle.
Se ei ole lainkaan epäröintiä tai varovaisuutta.
Teen sen, koska kunnioitan hänen sisuansa enemmän kuin kenenkään muun.
Jos putoaisimme jo karsinnassa, minun vuoroni ei koskaan tulisi.
Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan.
Jos niin kävisi, Mayu olisi se, joka surisi eniten.
Shioriyo, Akane, Kyōko ja Tsumugi eivät koskaan antaisi Mayun – tai minun – kokea sellaista.
Kun uskoo heihin ja antaa heidän hoitaa asiansa, kaikki menee hyvin.
Mayu istuu tuolilleen ja vetää jousen koko sielullaan.
Seistä hänen takanaan ja katsoa tuota kaunista selkää – se on minulle suuri kunnia.
Mayu, taistele niin paljon kuin sydämesi haluaa.
Haluan painaa mieleeni jokaisen hetken sinun viimeisestä lukiokilpailustasi.
Ja kun finaalit alkavat, minä jatkan siitä, mihin sinun tahtosi jää.
Suomessa rakastamassani animessa Ginga: Nagareboshi Gin koirasoturit taistelivat vahvan siteen yhdistämänä – laumana, mutta samalla myös perheenä.
Me olemme nyt samanlaisia.
Kyōko on meidän aurinkomme,
ja hänen ympärilleen meistä on tullut yksi perhe.
Isä Johan.
Äiti Jona.
Lauri, Anna ja Pirkka.
Ja täällä Japanissa minulla on toinenkin perhe – Mitsudan kyūdō-seura.
Kyōkon perhe.
Minulla menee täällä todella hyvin.
Tästä paikasta on tullut uusi kotini.
Isoisä Erik aikoo tänään kuvata koko viimeisen kilpailuni Japanissa.
Hän on varmasti jo katsomossa tarkistamassa kameroitaan.
Kerran hänen videonsa sai minut päättämään tulla Japaniin.
Mitä Lauri ja Anna ajattelevat, kun he nyt näkevät videon, jossa minä olen pääosassa?
…Ajatus siitä tuntuu todella jännittävältä.
Nyt on aika lähteä.
Yhdessä parhaan perheeni kanssa.
